Sinkkumiehen maailma

Kirjoittelu jäänyt aika vähiin. En oikein tiedä miksi. Viimeinen kuukausi on ollut hivenen sekava kaikkine hyvine ja huonoine uutisineen. Fyysisesti tämä pimeys pistää väsyttämään, mutta vastaavasti T:n kanssa on mennyt hyvin. Ollaan puhuttu paljon ja hän on ehkä muuttamassa Suomeen jatkamaan opintojaan. Silti säikähdin hieman tuota ajatusta. Olen muutaman vuoden aikana parkkiintunut niin pahasti sinkuksi, että ajatus jonkun kanssa yhdessä elämisestä kuulostaa hivenen absurdilta. Toisaalta se on kyllä sitä mitä haluan. Otappa siitäkin selvää?

Duunissa alkoivat yt-neuvottelut, mutta luulen selviäväni säikähdyksellä. Ei lopputili mikään maailmanloppu olisi, mutta se osuisi siinä mielessä huonoon kohtaan. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa kun moni firma jarruttelee rekrytointeja.

Pitäisi yrittää kirjoitella useammin, koska tällä on aivan selvä terapeuttinen vaikutus.

Jotain on kerinnyt tapahtua sitten viime näkemän. Oli eräs isohko projekti päällä ja illat tuppasivat venymään töissä muutaman viikon ajan. Se söi kyllä aika tehokkaasti kaiken muun elämän. Sain lisäksi ihan mukavankokoisen palkankorotuksen, joka kieltämättä lämmitti mieltä.

T lähti hieman yllättäen töihin Pariisiin ja sen takia päätin katkaista tuon työrupeaman. Tällä kertaa rakastuin tuohon kaupunkiin tosissaan. Vastaan tuli tällä kertaa lähes poikkeuksetta hyvin ystävällisiä ihmisiä. Suuressa kaupungissa kontrastit ovat myös hyvin isoja. Seurailin T:n mukana työn lomassa, joten jonkin verran tuli nähtyä myös niitä keskustan ulkopuolella olevia lähiöitä ja tuli kurkittua sisään toimistoihin. Toisaalta tälläkin kertaa Eiffelin huippu jäi valloittamatta, mutta sen korvasi Montparnassen pilvenpiirtäjä.

Viimeisestä viikonlopusta meinasi tulla hieman pannukakku, koska T sai yllättäen keikan kuvauksiin molemmille päiville. Suunnittelija oli kuulemma mukava tyyppi, joten hän pyysi lupaa päästä seuraamaan kuvauksia. Se oli kuulemma kuvaajallekkin ihan ok, joten painelin studioille. Juteltiin siinä niitä näitä ja kuvauksia jatkettiin. Jossain vaiheessa kuvaajalla meni hermot ja tuli pyytämään minulta, että voinko poistua paikalta. Ylimääräinen väki kuulemma häiritsi hänen työtään.

Ymmärsin yskän ja poistuin käytävään. Tämän jälkeen itse suunnittelija tulee käytävään kyselemään, että mitä teen siellä. Kerroin tilanteen ja hän sanoi että kaikki ok, mene takaisin sisälle. Kun kuvaaja huomasi tämän, alkoi pienimuotoinen metakka ja kuvaaja paineli ovet paukkuen ulos. Muutaman minuutin päästä kuvaaja tuli kuitenkin takaisin ja pyyteli anteeksi käytöstään. Sen jälkeen kuvaaja ja suunnittelija olivat jostain syystä varsin ystävällisiä minulle. Ehkä sen takia että oma toimenkuvani liittyy jollain tavalla heidän työhönsä ja osasin keskustella asianmukaisesti.

Oli erittäin mielenkiintoista nähdä T työnsä ääressä. Etukäteen hieman pelkäsinkin, että jotain ylläolevaa tapahtuu. Mutta loppujen lopuksi kuvaaja pyyteli varmaan kolmesti anteeksi ja kaikki hyvin. Nyt ollaan taas kokemusta rikkaampi. Kaiken tämän hötäkän inspiroimana rupesin katselemaan itselleni uutta kameraa…

Pakkohan tätä Lapin Kansan päätoimittajaan liittyvää älämölöä on kommentoida. Minua eniten hämmästytti tässä se, kuinka vielä nykypäivänkin Suomessa joku viitsii päästellä suustaan tuollaisia. Suomalaisten suvaitsemattomuus näkyy siis edelleen hyvinkin monessa paikassa. Tasa-arvoa on edistetty osittain väkipakolla erilaisin lakimuutoksin, mutta mitä ilmeisimmin osa ei ole tätä hyväksynyt. Tuomi-Nikula kommentoikin ei niin k0vin yllättävästi tämän päivän hesarissa:

“Ääneen sanotusta mielipiteestä, että vaikka meillä on laki (yhdenvertaisuudesta), niin silti ihmiset voivat ajatella eri tavalla kuin lain kirjain on.”

“Ja myös siitä, että uskalletaan sanoa ääneen sellainen asia, joka näyttää muodostuneen tabuksi. Tämän kysymyksen esille ottamista he pitivät tärkeänä, että on toinenkin näkökulma kuin että kaikki kelpaa.”

Miten jos vain oppisimme suvaitsemaan erilaisia ihmisiä, oli sitten kyse sukupuolesta, kansallisuudesta tai seksuaalisesta suuntaumisesta?

Kaikki vähäiset säästöni ovat tallessa Islantilaisessa sijoituspankissa, joka on kaatumaisillaan. Suomen talletussuoja pitää kuitenkiin huolen siitä, ettei mitään stressaamisen aihetta ole. Olen itse vatvonut oman asunnon ostamista valmistumisesta alkaen ja nyt päätös siirtyi yhä edemmäksi. Asuntojen hinnat laskevat tulevan laman aikana, mutta vastaavasti korot nousevat pilviin. Olen tyytyväinen nykyiseen vuokrakämppääni, jonka hinta-laatusuhdetta monet ovat ihastelleet. Taidan odotella siihen asti, että saisin lainalle toisenkin maksajan. Tämä on pääkaupunkiseudulla sinkuille varmasti pienehkö ongelma. Maksaa yksinään jotain ylihinnoiteltua kaksiota.

Pariisin reissu on ilmeisesti peruuntumassa, koska T ei saanutkaan töitä. Pitänee kehitellä jokin uusi suunnitelma. Olen muutenkin ollut kuin pyllyyn ammuttu karhu koko viikon ja sitten tuo vielä siihen päälle.

On taas se aika vuodesta. Talvi tekee tuloaan ja joka viikonlopulle tuntuu olevan jos jonkinlaista kekkeriä. Taitaa olla yleinen tapa, että vasta syksyn tullen havahdutaan. Koitetaan sosialisoida mahdollisimman paljon ja sitten mennäänkin talviunille. Keväällä sitten ihmetellään, että mistäs nämä kaikki kaunokaiset ovat kuoriutuneet.

Vauvakuume on suuri ja nyt meillä on sitten oma virtuaalivauva. Nimeksi annettiin Kawaii. Kolme ensimmäistä olivat niin rumia, että ne piti palauttaa kauppaan. Vakaasti ja hartaasti toivon, ettei tämä vaikuta T:n halukkuuteen hankkia lapsia.

Kunnallisvaalit lähestyvät ja mitä villimpiä ehdotuksia on nähty. Osmo haluaa kehälle bussikaistan ja Masa haluaa tehdä pääkaupunkiseudusta yhden ison Espoon. En käsitä mitä järkeä on hajauttaa varsinkin pääkaupunkiseudun asutusta yhtään enempää pitkin kynnyskuntia. Espoossa metsää on ihan yllin kyllin. Kyllähän sieltä omakotitalosta olisi mukava körötellä farmarilla töihin ja viikonloppuisin keskelle peltoa pystytettyyn ostoskeskukseen koko perheen voimin. Ja tämähän oli taloudellista ja ekologista?

Ensimmäinen viikko takana Suomessa. Olo on aivan erilainen kuin lähtiessä. Ikävä on tottakai. Toisaalta en stressaa niin paljoa asioista ja olen muutenkin paremmalla tuulella. Väsymys hieman painaa vielä, koska kaksi viimeistä päivää tuli vedettyä aika vähillä yöunilla. Kaipa sitä pikkuhiljaa tottuu taas tylsään arkeen. Onneksi jälleennäkeminen on suhteellisen pian. Ah, Pariisi.

Menin antamaan periksi ja rekisteröidyin Facebookkiin. Vaikka hoidankin paljon sosiaalisia suhteita netin välityksellä, silti jotenkin karsastin ajatusta. Vanhoja tuttavuuksia olen viimeiset pari päivää lisäillyt. Talvi on kuitenkin tulossa ja jotain aktiviteetteja pitäisi keksiä.

Lupasin tänne kirjoitella, mutta sanotaanko näin että prioriteetit ovat nyt jossain ihan muussa :) Ihan mielenkiintoinen kuukausi on ollut, parin päivän päästä olisi tarkoitus palata Suomeen. “Anopin” ensitapaaminen on aina jännittävää, varsinkin silloin kun kumpikaan ei puhu samaa kieltä ja olen asustellut täällä vieraana melkein kaksi viikkoa. Ihan hyvin on kuitenkin mennyt. Olen jotain suomalaisia perusmättöjä koittanut välillä kokkailla vastapalveluksena ja ihan hyvin ne ovat tehneet kauppaansa pienen ihmettelyn jälkeen. Kielimuuri hankaloittaa hieman asioita, mutta huitomalla asiat on saatu hoidettua.

Parisuhdekin on kukoistanut, mutta onhan se aika varmaa että 24/7 yhdessäolo kiristää pinnaa aina välillä. Mutta niistäkin on selvitty. Tulevaisuudenkuvioista ollaan myös keskusteltu ja päästy konseksukseen. Tuntuu jotenkin oudolta että kahden päivän päästä on edessä taas paluu kotoisaan arkeen. Mutta ei hätää, Pariisi kutsuu tuota pikaa.

Loma alkoi perjantaina ja huomenna olisi tarkoitus astua koneeseen. Kuukaudeksi T:n kotimaahan. Tulee anoppikin tavattua ensimmäistä kertaa. Pitänee sulattaa sydämiä. Matka kuumottaa aina, tässä tapauksessa varsinkin. Taisi aika tarkalleen puoli vuotta vierähtää sitten viime näkemän, se on kieltämättä hirvittävän pitkä aika. En tiedä, jotenkin on jo nyt onnensa kukkuloilla. Saa nähdä tuleeko uni simmuun ensi yönä.

Rosa kirjoitteli hesarin blogissa treffeillä käymisen kurjuudesta. Mielestäni koko treffailu otetaan Suomessa liian vakavasti. Kännissä pokailua pidetään aina jotenkin hauskana tai vähintäänkin normaalina, mutta treffailua vastaavasti säälittävä vonkaamisena. Tai vähintään haudanvakavana joko/tai kumppanin etsimisenä. Ei kai sitä nyt herran jumala tarvitse heti ruveta häämenua suunnittelemaan. Eikö idea kuitenkin ole tutustua toiseen ja katsoa mitä tapahtuu? Toisaalta ymmärrän nuo tietyt treffailun sanomattomat säännöt, koska ne osaltaan auttavat siinä vaikeimmassa, eli vastapuolen arvioinnissa. Pilke silmäkulmassa ja avoimin mielin tapaamaan ihmisiä! Eikä kannata olla liian herkkänahkainen, vaikka pakit tulisivatkin.