K teki oharit sunnuntaina, joko erittäin hyvällä syyllä tai sitten ei. Ei juurikaan hetkauttanut, viestin luettuani käänsin kylkeä ja jatkoin nukkumista. Olen oppinut pikkuhiljaa K:n tavoille. Muista kavereista sai kuitenkin onneksi seuraa. Duunissa sain kai ihan positiivista palautetta uusista laseista, myös työpaikkaromanssilta. Maanantai alkoi taas siihen malliin, että loppuviikko vedetään varmaan 12h päivää. Alalla on yleensä kova kiire joulun alusviikoilla, kuten varmaan hyvin monella muullakin. Ensi viikonlopuksi pitäisi lähteä Tampereelle faijan synttäreille ja kavereiden tupareihin. Ehkä biletysviikonloppu toisessa kaupungissa katkaisee kamelin selän.

Mielenkiinnolla olen seurannut muutamaa lukemistoon kuuluvaa blogia, joissa ollaan edetty jo selkeästi orastavan parisuhteen alkuun. On ollut aika hauska huomata kuinka epäselviä kuviot ovat vielä suhteen alussa. Aletaan oppimaan toisesta niitä todellisia luonteenpiirteitä ja tapoja. Ja sitten mietitään pää punaisena onko se mahdollisesti koko suhteen jatkon ratkaiseva seikka. Tuli heti deja vu Sinkkuelämästä. Ehkä nämä ovat niitä universaaleja asioita, jotka jokainen joutuu käsittelemään parisuhteen alussa. Itse ainakin rakastuin viimeksi niin päätä pahkaa, että nuo kielteiset piirteet tulivat kuvioihin oikeastaan vasta vuoden jälkeen. Niitä ei varmaan edes halunnut edes nähdä toisessa, koska kaikki oli niin vaaleanpunaista höttöä. Kaipaan oikeastaan sitä tunnetta.

Jonkun verran on ollut aistittavissa myös sitoutumiskammoa. Tuo maaginen sana. Sitä käytetään väärin mielestäni hyvin usein siinä tapauksessa, kun ns. jätetty osapuoli hakee selityksiä toisen haluttomuudelle jatkaa suhdetta sen pitemmälle. “Sillä oli sitoutumiskammo”. Sillä kun voi niin näppärästi kuitata kaikki itsessään olevat epävarmuudet ja sysätä syyn toisen niskoille. Tottakai on olemassa myös ihmisiä, jotka haluaisivat sitoutua parisuhteeseen, mutteivat siihen kykene. Mielessäni koen olevani juuri päinvastaisesti liikenteessä, eli minulla olisi halua sitoutua ja voisin hyvinkin laittaa itseni alttiiksi. Näin siis ajatusten tasolla, käytäntö ei vain taida olla ihan niin helppoa. Mutta olen joka tapauksessa varautunut siihen jo henkisesti, että se hetki vielä koittaa. Toivon mukaan jo suhteellisen pian, ennen kuin tämä olotila muuttuu.

Itse huomasin K:n kanssa jarruttelevani, koska halusin odottaa signaalia myös toisesta suunnasta. Mielestäni annoin kyllä suhteellisen selvästi ja osittain rivienkin välistä ymmärtää, että ihan hyvin siitä olisi voinut kehkeytyä jotain. Toisaalta yksin eletyn ajanjakson jälkeen oli hirvittävän varovainen pistäessään itseään alttiiksi. En koe kuitenkaan mokanneeni sitä millään tavalla, koska olemme edelleen kavereita ja on tullut selväksi, ettei meidän välillä kipinöi siinä mielessä. Kieltämättä olisin ehkä voinut paljastaa itsestäni aika paljon enemmän. Tämä on tällaista ikuista juupas-eipäs leikkiä :)