Ääh, vihaan sairastellessa tätä neljän seinän sisällä nyhväämistä. Sosiaaliset kontaktit rajoittuvat nettiin ja puhelimeen, eikä uloskaan jaksa lähteä. Leffojakaan ei jaksa loputtomiin vahdata ja on aivan liikaa aikaa ajatella. Olen päätynyt K:n suhteen siihen, että innostuin ehkä pikkiriikkisen liikaa tuosta yhteydenotosta ja treffeistä. En voi kyllä kuitenkaan kieltää etteikö minua kiinnostaisi nähdä myös jatkossa ja pyrin tekemään asian eteen jotain. Viimeksi oli tyttöjen ilta, joten jos tällä kertaa mentäisiin miehisyyden pyhättöön, eli jäähalliin katsomaan lätkää. Päässäni soivat edelleen sanat:

“Parasta vaan tottua siihen”
“Lähetään sinne sit kaksistaan (Tokio)”
“Otetaan uusiksi joskus”

Taidankin laittaa puhelimen laulamaan samantien.