Vietin pitkästä aikaa ns. rauhallisen viikonlopun. Lauantaina reippailin ja lähdin heti aamusta lenkille. Polvi on vihoitellut vaelluksesta lähtien, eikä ole vieläkään oikein kunnossa. Tässä on jo kuukausi mennyt, joten olen jo hieman huolestunut. Siivoilin kämpän tiptop-kuntoon ja kävin hieman shoppailemassa. Hommasin digiboxin, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli kapinoida koko järjestelmää vastaan viimeiseen asti. Samalla reissulla tarttui hieman sälää pyörään. Illan lähetessä puhelin soi taas kutsuvasti radalle, mutta koska ei ollut yhtään sellainen fiilis, päätin passata. Ja kuuleman mukaan tein ihan oikean ratkaisun.

Tuli mieleen taas sinkkuus käsitteenä. Tai lähinnä siinä miten se koetaan pääsääntöisesti negatiivisena asiana. Muistan itse, kuinka itse seurustellessa hetkittäin katsoi kateellisena sinkkukavereita, jotka saivat mennä täysin omia menojaan. Nykyään se on sitten taas päinvastoin. Ilmeisesti milloinkaan ei ole hyvä. Nytkin selvisin hienosti viikonlopun ylitse kavereiden ja pienen puuhastelun avustuksella. Toinen asia tuntuu olevan se, että jos sinkulla on jotain häpeningiä mies/naisrintamalla niin kuviot tuntuvat olevan kaikilla aina tuskastuttavan epäselvät. Jätetään soittamatta, ei tiedetä toisen tai edes omia aikeita, pelaillaan pelejä tai ollaan muuten vaan mystisessä epätietoisuudessa koko jutun vakavuuden suhteen. Ei parisuhteen aloittaminen voi olla oikeasti noin vaikeaa, eihän? Haluaisin jotenkin tavallaan uskoa siihen kliseiseen “rakkauteen ensisilmäyksellä”, vaikka jo pelkästään käytännön syistä. Vaikka valitettavasti oikeassa elämässä molemminpuoleinen kiinnostus tulee pikkuhiljaa.

So all that’s left is the proof that love’s not only blind but deaf